Edellä olevat artikkelit tässä blogissa ovat paitsi tärkeitä julkaisuja niin myös kuin pohjatarinaa meidän tarinalle, Mustan ja minun, lyhennelmää siitä mistä kaikki lähti ja mihin tässä ollaan menossa. Salvaged Saviour - The Story Of One Straydog julkaistiin facebookin seinälläni syyskuussa 2013 juuri sen jälkeen kun katukoirien tappolaki Romaniassa astui voimaan ja Iltiksen artikkeli Katukoirasta Pelastajaksi "tilattiin" meiltä jo noin vuotta aiemmin kuin se julkaistiin, se vain odotti oikeaa hetkeään päästä kirjoitetuksi ja ulos..


 

Yhteinen matkamme Mustan kanssa alkoi hiukan reilu kolme vuotta sitten, tarkemmalla päivämäärällä 2.12.2012, Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Silloin nostin Mustan ensi kerran syliini, painoin sen tiukasti vasten rintaani ja kuiskasin sen suuriin korviin, - Mennään Musta kotiin.

 

Suomessa oli järkyttävä pakkas- ja lumitalvi tuollon. Mustan tullessa kotiin mittari näytti -17 ja lunta oli puolisen metriä. Kello oli miltei kolme yöllä, mutta meillä vaan tutustuttiin laumanjohtajaan. Pauli oli haistellut Mustaa jo autossa, todennut vaarattomaksi ja katsoi ensikohtaamisessa pihalla vaan näyttää sen missä se kaappi seisoo. Hännät pystyssä kaksi mustaa mittaili toisiaan hetken. Siitä alkoi rauhaisa yhteiselo, paria pölläytystä lukuunottamatta. Ellin kanssa musta poika tuli myös juttuun, niistä tuli hetkeksi jopa parhaat kaverit.

 

Musta arasteli ensin taloa, kuistin rappuset olivat sen ensimmäinen koetinkivi. Oviaukot ja huoneissa liikkuminen oli toinen. Musta pääsi kuitenkin nopeasti sinuiksi asian kanssa, se vaati vain sen ensimmäisen uskalluksen. Ja sitä samaa se on ollut jokaisen jännittävän tai hämmentävän asian kanssa mitä eteen on tullut,, Ensimmäisellä kerralla jännittävä, toisella kerralla se ei enää sitä ole.

 

Musta oli alusta asti hurjan helppo, jopa ihan liiankin helppo. Se oli ensimmäisen yön ja aamun vahinkoja lukuunottamatta alusta asti täysin sisäsiisti, ns. lenkityskelpoinen ja liikennevarma, sosiaalinen ja reipas ja mikä parasta kouluttamisen kannalta, ahne.  Pohjaton ruokahalu motivoi sitä edelleen asiaan kuin asiaan, pitää vaan osata vahvistaa oikeasta toiminnasta. Saalisviettiäkin on, mutta koulutuksessa hyödyntämiseen enemmissä määrin siitä ei vielä ole. Mustalla on ihmisen kanssa leikkimisen kohdalla olemassa jonkinlainen lukko, joka tukahduttaa sitä pääsemästä alkua pitemmälle. Pieniä pätkiä tottelevaisuutta ja ilmaisujakin on kuitenkin jo saatu pallo- /purutyynypalkalla aikaseksi, mikä kertoo siitä, että potkua löytyy sieltäkin kun vaan saadaan menneisyyden solmut auki.

 

Mustan ensimmäinen vuosi Suomessa meni hyvin pitkälle totutellessa ylipäänsä normaaliin koiranelämään. Se tuskin oli ensimmäisen elinvuotensa aikana tehnyt ihmisen kanssa mitään, ainakaan positiivista, joten jo siinä että se opetteli tekemään ihmisen kanssa asioita oli aihetta kerrakseen. Aloitimme heti tammikuussa raunioharjoituksilla, jatkoimme kevään tullen jälkitreeneillä, kävimme ensimmäisissä hakuharjoituksissa ja näin pikkuhiljaa jatkoimme. Laumamme kotona kasvoi muutamalla romanialaisella ja loppuvuodesta tein myös ensimmäisen Romanian matkani, joten niissäkin oli ohjelmaa ja työtä myös Mustalle. Siitä tuli isoveli ja esimerkki samalla kun se itsekin opetteli vielä uutta elämää.

 

Treenitahtimme on ollut verkkainen, mutta näin jälkeenpäin tuntuu, että se on ollut meille kuitenkin sopiva. Musta on saanut aikaa kasvaa ja itse olen kasvanut sen rinnalla, suhteemme on tällä hetkellä tiivis ja täynnä luottamusta. Tekemisessä tämä näkyy ehkä parhaiten yleisessä hallinnassa, jonka eteen on tehty tietysti paljon töitä ja tehdään edelleen koko ajan, mutta sen ymmärtämisen helppous, se on suhde, joka sen tekee. Niissä muutamissa partiointitreeneissä mitä ollaan päästy tekemään tämä on näkynyt ehkä selvimmin. Poika menee mihin pyydetään ja jättää menemättä sinne minne kielletään menemästä eli juuri niin kuin pitääkin.

 

Vuotta 2013 synkensi parin kuukauden sairasloma heti alkukesästä ja perään tuli vielä heinäkuun helle, joten vauhtiin pääsimme vasta oikeasti elokuussa. Tiina Bångin toko -koulutuspäivät vauhdittivat lähes koko kesän tauolla ollutta tottelevaisuutta ja jo toisen kouluttajan kommentit siitä kuinka olen ainakin viettiä osannut tehdä ja tekeminen on hyvällä mallilla, antoivat uskoa omaan tekemiseen ja tien valintaan. Keväällä ehdimme osallistua Susanna Korrin tottelevaisuus päivään ja saimme kuulla samaa.

 

Vasta viime vuoden aikana saimme oikeasti suunnan ja ajatuksen siihen, mitä meistä on tulossa, mihin me pystymme. Tottelevaisuutta lähdin jo keväthankien aikaan tekemään sillä mielellä, että kaikki tarpeellinen noutoa myöten laitetaan nippuun, syksyllä tehdään se paljon ajateltu bh eli käyttäytymiskoe ja siitä sitten eteenpäin, mutta jarrut tähän löytyi taasen aika nopsaan. Musta alkoi edistyä tottelevaisuudessa kyllä, mutta yllättäin kenttäolosuhteissa se alkoikin kerätä painetta mm. henkilöryhmässä ja vietti sen myötä lähti laskuun. Ahneus ei enää kantanutkaan kaiken yli, ei ainakaan niin kuin olisin halunnut. Pysähtyminen hetkeksi miettimään mitäs nyt johti siihen, että palkkapurkki kainalosta lähti lentoon ts. saalispalkkaa kehiin. Lentävä ruokapurkki herätti hilpeyttä kanssatreenaajien keskuudessa, mutta mitäs sitä ei tekisi harrastuksen eteen. Väliäkös siis sillä, vaikka konttaisi pitkin parkkipaikkoja koiran kanssa pakastepurkkia heitellen kunhan koiralla on kivaa ja homma alkaa pelittää. Lopullisen suunnan uskon kuitenkin löytyneen syksyn tottelevaisuussemmasta, jossa J. Kantoluoto perehdytti meitä aiheeseen aktiivisuuden ja keskittymisen kautta. Aloimme toteuttamaan tätä niin arjessa kuin kaikessa varsinaisessa treenaamisessa ja vot, tuloksia on tullut.

 

Jälkitreenaaminen sai uutta potkua oman treeniryhmän kesäleiriltä elokuussa. Sössimme perusteellisesti leirin ensimmäisen harjoitusjälkemme tuoreuteen ja sivutuuleen ja saimme kouluttajan kysymään ensimmäisenä, - Ootko ajatellut pellolle koskaan mennä? Noo-h , oon, mutta enpä oo saanu aikaseksi. Eli ei kun pellolle. Periaatteitteni vastaisesti jäljelle ruokaa (nakkia) ja ajo pannasta, liina jalkojen välistä. Häntä heiluen Musta puksutteli menemään elämänsä ensimmäisen ruokajäljen, pelästyi kusiaisia, mutta tässä ahneus taasen voitti peljästyksen ja matka jatkui. Seuraavalla jäljellä ei enää välitetty kusiaisista eikä siitä eteenpäinkään. Bingo! Avain motivaatioon löytyi siinä. Kiitos kouluttajamme rajakoiraohjaaja Jarkko Eteläpään ja Kauhavan pelastuskoiraleirin jälkikouluttajan Virpi Laamasen Mustan ja mun jäljestyssuunta on selvä ja tie vaikka tähtiin asti auki, jos me vaan halutaan niin. Jälkitreeneistä tulen kirjoittamaan yksityiskohtaisemmin toisessa tekstissä sillä en vaan voi olla tekemättä niin. Olen itekin nimittäin niin liekeissä tästä suuresta oivalluksesta, joka tässä viimeisen puolen vuoden sisällä on koettu ja  siitä suuresta motivaatiosta ja riemusta, jota jälkiharjoitteet meille molemmille ovat tuoneet. Jälkihän on minulle ohjaajana se lempilapsi, laji, jota kiireisen päivätyöläisen on helppo harrastaa yksin ja aikatauluista riippumattomana.

 

Tätä kirjoittaessa on lumi vihdoin satanut myös Etelä-Suomeen ja jonkinlainen talviunijakso sen myötä meneillään. Mustan kanssa me ei kuitenkaan vaivuta ihan täyteen horrokseen sillä elämme parhaillaan hyvinkin jännittäviä aikoja. Marraskuussa saimme nimittäin puhelun, jossa pelastuskoiraryhmämme ryhmänjohtaja kutsui meidät mukaan valtakunnalliseen Itä-Peto ryhmään tai pikemminkin sen testeihin Kouvolan testi-/koulutusviikonloppuna 30. - 31.12016. Itä-Peto toiminnasta tulen myös kirjoittamaan myöhemmin, mutta sitä tekstiä odotellessa voi tutustua aiheeseen vaikka täältä: http://merlinpon.vuodatus.net/lue/2015/12/petoja-idassa-lannessa-ja-paakaupungissakin